Sandy Beach, eli Treadwellin vanhan kaivoksen jäännös oli aikaisemmin minun ja Javan jokapäiväinen lenkkikohde. Rannalla viihtyvät niin koirat kuin ihmisetkin vuodenaikaan ja vuoroveteen katsomatta. Parhaimmillaan ranta on juuri näinä päivinä kun vuorovesi on matalalla, aurinko paistaa ja tunnelma on seesteinen. Tällä kertaa kävelin rauhassa vanhempien perässä nappaillen kuvia ja nautin aamuauringon lämmittävistä säteistä. Vastaantullut mies tiedusteli tottakai missä minun koirani oli. Tunsin pienen piston sydämmessäni ja vastasin, että olen heidän kanssaan, viittoen eteenpäin – mutta tuli kuitenkin kova ikävä Javaa ja sitä elämää mikä meillä Alaskassa ennen oli. Onneksi maisemat parantavat paljon ja paluumatkalla katsoessani kaupunkia vuoren juurella, totesin ettei mikään muu paikka maan päällä voisi olla minulle rakkaampi.

Postausta myös WLP:n puolella.

Sandy Beach, or the remnants of the old Treadwell mine used to be our favorite walk with Java. Both dogs and humans enjoy the beach indifferent of the season and the tide. The beach is however at its best on these days when the tide is low, the sun is shining and it’s nice and calm outside. This time I walked peacefully after my parents, taking pictures and enjoying the warming rays of the morning sun. A man passing by inquired of course where my dog was. I felt a little sting and told him that I was with them and pointed forward – but I still started missing Java and the life we used to lead in Alaska in the past. Fortunately the scenery makes up for a lot and walking back I looked at the city nestled under the mountain and concluded that no other place on this earth could ever be more dear to me.

I also did a post on WLP.