Kenellekään ei varmasti ole jäänyt epäselväksi, että fanitan Jenkkejä. Näin on ollut jo niin kauan kuin muistan. Tästä voin varmaankin syyttää vanhempiani ja sukulaisiani. Aloitetaan vaikka siitä, että syntyessäni Helsingissä 70-luvun lopulla oli meillä kotona kaksi kalifornialaista labradorinnoutajaa joille puhuttiin vain englantia. Tämä siksi, että tätini, eli äitini sisko oli asunut liki koko 70-luvun miehensä luona Kaliforniassa ja tuonut koirat mukanaan kotiin Suomeen.

Tätini Kitty ja koiransa Nakoa, joka päätyi lopulta meille asumaan.

Koirien nimet olivat Nakoa ja Sinsemilla. Mistä lienee tuollaiset nimet keksinyt? Kerrottakoon kuitenkin, että olen jälkikäteen oppinut Sinsemillan liittyvän vahvasti erään vihreän kukinnon kasvatukseen. Eli hipit, 70-luku ja sellainen kukkaiselämä. Get my drift? Alla lapsuuden ensimmäinen Amerikka-mielikuva, eli Melanien LP:n kansi Garden in the City. Tämäkin kuului tätini mittavaan levykokoelmaan jota veivasin lapsena loputtomiin levylautasella.

Melanie – Garden in the City

Minut laitettiin myös englanninkieliseen leikkikouluun heti kun vain pääsin, eli noin 3-vuotiaana, joten kieli on myös ollut hallussa niin kauan kuin muistan. Koiria komennettiin aina sanoin: “sit”, “heel”, “drop it” ja “stay”. Muistelen usein jo edesmennyttä tätiäni ja hänen kertomiaan tarinoita Amerikasta kun uiskenneltiin yhdessä koirien kanssa keskelle mummon mökin pienen pientä järveä Itäisellä Uudellamaalla. Ensimmäistä kertaa pääsin itse kauan haaveilemaani Amerikkaan vasta noin 12-vuotiaana ollessamme isäni kanssa useamman viikon Floridassa.

Kea pienenä, kera Amerikan tilkkutäkin.

Isä oli aiemmin viettänyt siellä päin paljonkin aikaa uidessaan kilpaa ja toimiessaan uimavalmentajana. Minulle oli myös itsestäänselvää, että tulisin lähtemään vaihto-oppilaaksi juuri USA:han, olihan äitini ollut vaihdossa Tennesseessä 60-luvulla, tätini Kaliforniassa 70-luvulla ja molemmat siskopuoleni Marylandissa ja Wisconsinissa 80- ja 90-luvuilla. Lisäksi serkkumme Jussi on asunut Missourissa ja Vermontissa 80-luvulta asti. Perheemme kytkökset ja reissut Amerikkaan ovat siis olleet lukuisia ja monimuotoisia.

Kuva vanhempieni häistä vuodelta 1970. Edessä vasemmalla tätini Kitty. Hänen takanaan oleva poika on Vermontin serkkumme Jussi. Tuo salskea rillipää on isäni. Morsiamen löydätte varmaan ilman selityksiä.

Perinteenä oli mennä vaihtoon nimenomaan AFS:n eli American Field Servicen kautta, kuten äitinikin oli alunalkaen tehnyt. Hän sai tosin täyden stipendin ja matkusti ensin lentäen Hollantiin, josta laiva vei NYC:iin usean viikon kestävällä reitillä. Perille Tennesseehen vei Greyhoundin bussi. Aika lailla erilaista kuin nykypäivänä. Hain mukaan ohjelmaan lukion ensimmäisellä ja jäin odottamaan 16-vuotiaan innolla niitä tärkeitä sijoitustietoja. Samaan aikaan tunsin kaksi muuta tyttöä samoista koulupiireistä, jotka olivat myös lähdössä vaihtoon Jenkkeihin AFS:n kautta. Toinen oli jo saanut sijoitustiedot Alaskaan ja totesimme toisen kanssa, että tiedetäänpä nyt että sinne ei siis ainakaan “jouduta”. Mutta toisin kävi. Kaikki me kolme lähdimme Alaskaan. Eri puolille tosin.

JDHS Senior picture, vuosimallia 1996

Kuukautta paria ennen vaihtoani olimme isän kanssa vielä toteuttamassa hänen hartainta toivettaan päästä kerran elämässä Havaijille, sekä minnekäs muualle kuin Alaskaan. Kuukauden reissu sisälsi myös road trippailua Kaliforniassa, Nevadassa ja Arizonassa. Odotan siis malttamattomana nyt elokuussa toteutuvaa osittaista toisintoa tästä yli 15-vuoden takaisesta unelmamatkasta.

Vaihto-oppilasvuoden jälkeen olin seuraavanakin vuonna Alaskassa ja sen jälkeen Amerikanreissut olivatkin tauolla muutaman vuoden ajan opiskellessani ja Bushin häärätessä presidenttinä aiheuttaen monen vuoden ajan maailmalla suunnatonta paheksuntaa jenkkejä kohtaan. Oma jenkkikaipuuni oli silloin kai eräänlaisella katkolla, ja syttyi taas vuonna 2006 palatessani taas eräiden häiden myötä “juurilleni” Alaskaan. Aika pian sen jälkeen tapasin eksäni, jonka ansiosta muutin toistamiseen Alaskaan.

Ensikosketuksia Alaskaan

Elämä ei kuitenkaan aina mene suunnitellusti, ja katkeran eron jälkeen palasin elämään ja rakkauteen pettyneenä takaisin Suomeen, tällä kertaa oman englantia puhuvan koiran kanssa. Kohtaloni on siis tavallaan kulkenut hyvin samankaltaisen ympyrän kuin tädillänikin. Aika oikeassa oli mummoni joka eläessään aina sanoi, että Kea on niin samanlainen kuin Kitty – ei vaan pidä lähteä sinne Amerikkaan, ettei taas käy huonosti!

Loppupeleissä en tiedä onko minulle oikeastaan käynyt niin huonosti vai ei. Olen ollut suunnattoman onnekas, että olen päässyt matkustamaan Jenkkeihin niin monta kertaa ja että voin sanoa, että minulla on ystäviä ja perhettä rapakon molemmin puolin. Tavoitteenani onkin yleensä pyrkiä matkustamaan jonkun tutun luokse hotelliasumisen sijaan. Sen takia matkat muualle kuin Jenkkeihin ovat viime vuosina jääneet selkeästi vähemmälle. Mieluummin elän säästeliäästi ja matkustan toiseen kotiini Jenkkeihin kerran pari vuodessa. Seuraavaan lähtöön nyt 40 päivää. En melkein malta odottaa. Hold on America, I’m a comin’!

Alaskan onnea vuodelta 1997