Tämä on luultavasti kuvallisesti yksi kauneimpia ja sisällöllisesti vaikein ja tunteikkain postaus jonka olen ikinä kirjoittanut, ja nämä ovat aika rohkeita sanoja, sillä en ole saanut tätä vielä edes valmiiksi. Myönnettäköön, etten kirjoita paljon ihmissuhdeasioistani, mutta tehdäänpä nyt poikkeus. Olen miettinyt pitkään ja hartaasti näiden kuvien postaamista, mutta päätin lopulta että mitä niitä kuitenkaan enää piilottelemaan kerta ne ovat edelleen kovalevylläni tallessa.
This is probably visually one of the most beautiful posts, with the most difficult and most emotional content that I’ve ever written, and that’s saying a lot, since I haven’t even finished it yet. Admittedly I don’t write a lot about my love life… but let’s make an exception this time around. I’ve thought long and hard about posting these pictures, but in the end I decided to go for it and not to keep them hidden away, since I have them stashed away on my harddrive anyways.
Jos minun pitäisi valita elämästäni vain yksi täydellisen onnen ja auvoisuuden päivä, olisi se luultavasti tämä. Koska tällä kyseisellä hetkellä olin vielä naivisti täynnä toivoa, uskoin mahdollisuuksiin ja siihen mitä ne mahdollisuudet voisivat tuoda elämääni. Tämä oli eräänlainen alku… ja haluaisin vieläkin nähdä sen sellaisena, vaikkei lopputulema ollutkaan sellainen kuin olin ajatellut. Ehkä määränpää oli kuitenkin se oikea, ja kai sitä loppujen lopuksi kuitenkin suree enemmän niitä asioita jotka jätti tekemättä, kuin niitä jotka on tehnyt.
If I would have to pick just one day of pure bliss and happiness during my lifetime, it would probably be this particular one. Because at this point in my life I was still naively full of hope, I believed in opportunities and the possibilities of what my life could become. This was a kind of beginning… and I would still like to see it as such. Even if it didn’t turn out at all like I had originally planned. Maybe it was still the right outcome and in the end the things we regret more are the things we didn’t do, than the things we actually did.
Noin seitsemän vuotta sitten tapasin elämäni rakkauden. Tai niin ainakin luulin. Tutustuessamme tiesin aika äkkiä, että tässä oli ihminen jonka kanssa haluaisin viettää loppuelämäni. Heräsin lukuisina aamuina viideltä saadakseni viettää edes muutaman tunnin päivästä hänen kanssaan. Iltapäivällä kiirehdin töistä kotiin, jotta ehtisin nähdä hänet ennen kuin hän lähti töihin. Viikonloppuisin menin nukkumaan tietokone vierelläni, jotta tietäisin että hän oli lähellä nukkuessani.
About seven years ago, I met the love of my life. Or so I thought. As we got to know each other, I quickly knew that this was the person I wanted to spend the rest of my life with. Countless mornings I woke up at 5AM, just to spend at least a few hours a day with him. In the afternoon I rushed home from work, so I could see him before he left for the day. During the weekends I slept with the computer by my side, so that I’d know that he was close by as I was asleep.
Tämä oli etäsuhteen tavallista arkea. Vierailimme molemmin puolin Atlanttia, pinnistelin työssä, joka oli uuvuttanut minua henkisesti jo tovin. Pakersin koko vapaa-aikani graduni parissa, jotta voisin vihdoin valmistua. Lopulta jätin vanhan elämäni taakseni, annoin omaisuuteni pois ja lähdin maailman toiselle puolen tavoittelemaan onneani.
This was day-to-day in a long distance relationship. We visited mutually on both sides of the Atlantic, I stressed at work, which had already brought me down for a while. I spent my spare time working on my thesis, so I could graduate at last. Finally I left my previous life behind me, gave my things away and took off to pursue my happiness.
Tämä päivä ja tämä matka yhdessä olivat yhteisen elämämme alku. Elämä jota olimme suunnitelleet jo pitkään. Kaikki oli täydellistä, sää oli aurinkoinen, maisemat olivat upeita ja olimme onnellisia. Mikään ei voisi erottaa meitä.
This day and this trip together was the start of our lifetime together. A life that we had long been planning. Everything was just perfect, the weather, the scenery, our happiness… nothing could ever tear us apart.
Vesi oli jääkylmää, mutta laskeva aurinko lämmitti vielä. Käteni hänen kädessään oli kaikki mitä tarvitsin. Tunne sisälläni ja nämä maisemat tarjosivat kaiken muun. Tämä oli elämäni onnellisin hetki. Silkkaa täydellisyyttä.
The water was freezing, but the setting sun kept us warm. Holding his hand was all I needed. The feeling I had inside and the scenery provided for everything else. The single most happiest moment in my life. Utter perfection.
Aurinko laski ja kuvasin sitä taukoamatta. Pystytimme rannalle jalustan ja otimme yhteiskuvia. Ajattelin että nämä kuvat päätyisivät varmasti kotimme seinälle.
The sun was going down and I photographed it non stop. We set up a tripod on the beach and got pictures together. I thought that these pictures would for sure hang on our wall.
Elämä kuitenkin tuli ja vei mukanaan. Elimme yhteistä unelmaamme. Arki ei kuitenkaan aina ollut pelkkää juhlaa, ja lopulta selvisi, ettemme jakaneetkaan samaa unelmaa. Kaikki hyvä loppuu aikanaan.
However, life came along and swept us away. We lived out our dream together. Everyday wasn’t just a ball and finally it turned out we didn’t dream the same dream after all. All good things come to an end.
Onneksi elämä on kuitenkin kuin vuorovesi. Väistämättä se iskeytyy rantaan ja poistaa vanhat haavat, pyyhkien kyyneleet pois, vähä vähältä. Jäljelle jäävät vain muistot siitä mikä kerran oli ja pysyi.
The good thing is that life is like the tide. It inevitably rushes to the shore and erases old wounds while washing your tears away, little by little. What we’re left with are just the memories of something, which once was and stood strong.
Näin minä haluan sinut muistaa. Tänä onnen ja ilon päivänä, siellä missä kaikki oli vielä mahdollista. Missä rakkaus oli oikeasti totta. Ja me olimme vielä vain sinä ja minä.
This is how I want to remember you. On this day of joy and happiness, when everything was still possible. Where love was truly real. And we were still just you and I.
Deep Red Blues 
UPEITA kuvia ja ihana kun jaoit pienen palan historiaa.. Elämä kantaa ja jotenkin tuntuu, että kaikella on lopulta tarkoituksensa. Niin minä ainakin haluan uskoa.
LikeLike
Voi Kea! Kiitos että jaoit nämä kuvat, vaikka ei varmasti ollut helppoa. Iisimpää olis varmasti myös ollut vaan jakaa pelkät kuvat kertomatta mitään, mutta oman mukavuusalueen ulkopuolelle menemistä ei voi koskaan ylistää liikaa. Oot ihan superrohkea tyttö! Nämä ovat upeita, niin kuvat kuin tarinakin, vaikka loppu ei ehkä ollut sitä, mitä olis voinu toivoa.
LikeLike
Kuvat ovat upeita ja tarina kaunis, vaikka on tuottanut sinulle paljon surua. Jollain tapaa tämä kuitenkin piristi minua tänään. Ei se, että jotain ikävää on sattunut jollekin ja elämä ei ole mennyt odotetulla tavalla, vaan se, että voisi itse vihdoinkin alkaa elämään hetkessä ja arvostaa sitä kaikkein eniten, mitä on juuri tällä hetkellä. Tänään saadut huonot uutiset työrintamalla pahoittivat monien mielen päivällä ja olen jauhanut aiheesta koko illan kotonakin ja pohtinut synkkänä tulevaisuutta. Ihan niin kuin jollakin tyhmällä toimistotyöllä olisi lopulta suurtakaan merkitystä elämässäni sen kokonaisuuden kannalta 🙂
LikeLike
Voi Kea. Kiitos,että kirjoitit tän… Tämä iski syvälle, vaikkei aihe omassa mielessäni ihan sama olekaan, ja itkin lukiessani.
LikeLike
❤ Niin nättiä!
LikeLike
Ihan mielettömän hieno postaus, joka täydentyy upeilla kuvilla! Käyn itsekin samankaltaisia ajatuksia läpi pitkän parisuhteen päätyttyä eikä niiden käsittely ole helppoa, eikä varmaan kuulukaan olla. Mutta iso kiitos Kea kun jaoit nämä fiilikset täällä! Onneksi ollaan pian menossa kevättä kohti, ja aurinkoisia päiviä on näkyvissä yhä enemmän 🙂
LikeLike
Niin kaunista. Vaikkei elämä voikaan olla täydellistä, niin onneksi on täydellisiä hetkiä jotka tekevät elämän…
LikeLike
Ei ole helppoa kirjoittaa avoimesti itselle kipeästä aiheesta mutta teit sen kyllä mielettömän kauniisti. Ja kuten Rimma, itse uskon ja haluan uskoa siihen että kaikella on tarkoituksensa, vaikka se tarkoitus ei ihan heti selvä olekaan. Tai kaukanakin siitä!
LikeLike
Voi Kea, yhdyn muiden mietteisiin. Tosi kauniita kuvia ja syvälle koskettavia sanoja. Mää en saa nyt muuta sanottua kun tuli pala kurkkuun sun puolesta. Oot niin ihana, että ansaitsisit vaan vaaleanpunaisia päiviä ja uskon, että niitä on tulossa paljon! Kaikkea jännää voi olla ja onkin ihan lähellä nurkan takana! (:
LikeLike
❤
LikeLike
Aivan mielettömän kaunis postaus, kaikin puolin! ❤
LikeLike
❤ Upea rohkea postaus, upea rohkea sinä! ❤
LikeLike
Kauniita kuvia ja vielä kauniimpia sanoja. Törmäsin tänne ensimmäistä kertaa ja jäin lukemaan arkistoja läpi.
LikeLike
Meni kylmät väreet. Upea postaus. Täynnä onnen kurjaa ja kaunista puolta. Täynnä tunteita ja elämää.
LikeLike
Kauniita kuvia ja upea maisema. Mä haluan myös uskoa, että kaikella on tarkoituksensa – niillä kipeimmiläkin asioilla. Kiitos, kun jaoit tämän!
LikeLike
Kaunis ja koskettava postaus Kea. Kiitos, että jaoit. Ei surra, ettei sitä enää ole vaan ollaan kiitollisia siitä, että se oli. Ihan mielettömän upeita kuvia.
LikeLike
Kiitos kaikki rakkaat ystävät kommenteistanne. Ne lämmittävät mieltä enemmän kuin uskottekaan. ♥ Mari sanoi tuossa alla hyvin että: "ei surra, ettei sitä enää ole vaan ollaan kiitollisia siitä, että se oli…" tähän minäkin uskon, kaikella on merkityksensä ja elämä todella kantaa.
LikeLike