Haluan useimmiten uskoa siihen, että asiat tapahtuvat syystä. Välillä menee pahasti pieleen, kuten toissa vuonna kun autoomme murtauduttiin ja joskus ihan putkeen, kuten koko road tripin ajan viime kesänä. Loppumatkasta meillä kävi kuitenkin niin hyvä tuuri ja sattuma, että siitä pitää kirjoittaa ihan oma postauksensa. Lähdimme varhain aamulla ajamaan Montanasta takaisin Seattleen päin. Emme olleet suunnitelleet seuraavaa yöpymispaikkaa sen kummemmin, mutta koska meillä oli kuitenkin muutama päivä pelivaraa, ja kymmentuntinen ajomatka taittui suhteellisen kivuttomasti, hiipi molempien mieleen ajatus, että meidän olisi aivan pakko päästä vielä yhdeksi yöksi telttailemaan. Kutsukaa vaan hulluiksi!

I usually want to believe in the fact that things happen for a reason. Sometimes things just don’t go at all according to plan, like the year before last, when someone broke into our car, but sometimes things go exceptionally well, as they did all through our road trip last summer. Towards the end of our trip however, we had such a stroke of luck that I have to write a whole post about it. We set out early from Montana to head back to Seattle and hadn’t really planned the following night at all, but since we still had a few days to spare, so as the distance was not feeling long at all during our 10 hour day on the road, we both got an inkling that we absolutely had to go camp out for just one more night. Call us crazy if you will!

Olin ennakkoon katsonut Ohanapecoshin leirintäaluetta heti Mount Rainier National Parkin porttien sisäpuolella, mutta saapuessamme paikalle iltaseitsemän jälkeen, oli leirintäalue jo ihan täynnä. Ajelimme epätoivoisina ympäri aluetta, jos jostain olisi vielä löytynyt meille pieni ruutu, mutta turhaan. Lähdimme väsyneinä ja luovuttaneina eteenpäin. Reissukukkarossa oli jäljellä tasan 26 dollaria, joilla olisi tämä yö vielä pärjättävä, ellei haluttu ajaa koko matkaa takaisin Seattleen. Yli vuorten emme halunneet yötä myöten lähteä ajamaan.

I had looked at the Ohanapecosh Campground right inside the gates of Mount Rainier National Park beforehand, but as we arrived there just after 7PM, the whole campground was already completely full. We desperately drove around the area trying to find another square to squeeze into, but it was in vain. Tired and forlorn we gave up and headed out. We still had exactly 26 dollars left in our travel wallet to spend for the next night, unless we’d have liked to drive all the way back to Seattle. We didn’t want to drive up into the mountains for the night.

Seuraavassa suuremmassa risteyksessä kysyin Suvilta, oikealle vai vasemmalle? Kyltti oikealle osoitti länteen ja kyltti vasemmalle osoitti itään. Minne meidän pitäisi mennä? Jostain kumman syystä intuitioni seuraamana käännyin oikealle alamäkeen. Puoli mailia myöhemmin ilmaantui kyltti jossa luki “La Wis Wis Campground right 1/2 mile”. Rupesimme molemmat kiljumaan autossa. Olimme niin väsyneitä, mutta halusimme silti vielä kokea yhden yön luonnossa.

At the next big intersection I stopped and asked Suvi, left or right? The sign pointing to the right said West and the sign pointing to the left said East. Where should we go? By some strange stroke of intuition I turned right and we started driving down the hill. Half a mile afterwards a sign saying “La Wis Wis Campground right 1/2 mile”. We both started squealing in the car. We were so tired, but still wanted to experience one more night out in the wilderness.

Ajoimme leirintäalueen portista sisään peläten, että sielläkin olisi kaikki paikat täynnä. Mutta meitä lykästi, ja saimme paikan. Vielä erinomaisen sellaisen. Valittuamme paikan ja purettuamme teltan ja välineet, palasin takaisin portin tuntumaan pujottamaan viimeisen $20 maksukuoreen, joka monissa Yhdysvaltojen kansallispuistojen yhteydessä olevilla leirintäalueilla pudotetaan lippaaseen yhteystietojen kera. Tässä vaiheessa kukkarossa oli jäljellä tasan $6. Lähtiessäni paikalta törmäsin kuitenkin leirintäaluetta ylläpitävään pariskuntaan.

We drove in through the gate of the campground fearing that all the spots would be full there too. But we got lucky and got a spot. An excellent spot. After picking out the best one and after unloading the tent and our stuff, I returned to the gate to insert our last cash into an envelope, which is in use at many campgrounds within the National Parks Service and dropped it into the payment box along with our data. At this point we still had exactly $6 of cash left. When leaving, I just happened to run into the couple taking care of the campground.

Mies oli amerikkalainen ja nainen britti. He lupasivat pian tulla tuomaan meille maksukuitin suoraan leiripaikalle. Odottelimme heitä tovin ja Suvi oli sytyttänyt nuotion. Mukana tuomamme puut olivat kuitenkin sen verran kuivia, että ne paloivat nopeasti loppuun. Yhtäkkiä pariskunta ilmaantuikin pickupissaan ja mies kiinnitti kuitin tolppaan leiripaikkamme viereen maksusta. Pickupin lavalla oli kasa polttopuita ja tiedustelin niiden hintaa. $6 hän totesi, enkä voinut uskoa summaa todeksi. Viimeiset käteiset saimme siis kätevästi käytettyä puihin. 

The man was American and the woman British. They promised to bring us a receipt to our camping spot soon. We waited for them for a while and Suvi had lit the fire. The firewood we’d brought with us was however so dry, that they quickly ran out. All of a sudden the couple appeared in their pickup truck and the man attached the receipt to the pole next to our spot for payment. There was a bunch of firewood in the back of the pickup and I inquired about a price. $6 he said, and I couldn’t believe my ears. So fittingly we spent our last cash on firewood. 

Loppuillan istuimme nuotion äärellä retkituoleissa, kuunnellen Bon Iverin suloisia säveliä ja katsellen tähtiä juodessamme valkoviiniä suoraan pullosta. Tämä oli yksinkertaisuudessaan yksi elämäni onnellisimmista illoista.

The rest of the night we sat by the fire on our camping chairs, listening to the sweet sounds of Bon Iver and looked up at the stars as we drank white wine straight out of the bottle. This was in its simplicity one of the happiest nights of my entire life.

Onko teillä joskus käynyt matkalla niin hyvä tuuri, että se tuntui lähes jumalaiselta johdatukselta ja että niin oli tarkoitettu? Mielessäni olen nimittäin ristinyt La Wis Wisin leirintäalueen La Wish Wishiksi.

Have you had such a stroke of luck while traveling, that it felt nearly like divine providence and like it was meant to be? In my mind I have actually renamed La Wis Wis Campground as La Wish Wish.

Sleeping bags: c/o Haglöfs

Blankets: Pendleton

Tent: Wal*Mart