“I’m not what I have done, I’m what I have overcome.”
Vaikka olen aina rakastanut vuoria ja oleillut paljon niiden läheisyydessä, olen silti aina pelännyt korkeita paikkoja. Se ei oikeastaan ole mikään rationaalinen pelko, sillä vuorten huipulla tunnen oloni vain vapaaksi ja eläväksi, mutta ehkä pelkäänkin enemmän ihmisten rakennelmia. Ehkä se johtuu kenties siitä että kuvittelen kaikkea kamalaa mitä voisi tapahtua. Viime kesänä minua koeteltiin Norjassa, kun minulle tarjoutui mahdollisuus hypätä sillalta alas keinumaan valjaiden ja köyden varassa.
Ensimmäinen reaktioni oli ei hemmetissä. En edes harkinnut asiaa. Kuitenkin katsellessani ystäviäni kiipeämässä kaiteen yli ja hyppäämässä n. 15 metriä alas kohti koskea, hiipi mieleeni tunne siitä, että tämä olisi tehtävä. Nyt jos koskaan, vai mitä?
Pahinta minunlaiselle korkeanpaikan kammoiselle oli ehdottomasti kaiteen yli kiipeäminen. Sen jälkeen piti käskystä hypätä taaksepäin. Hetken kestänyt vapaapudotus oli kamalaa. Huusin niin paljon kuin keuhkoista lähti. Kun köysi vihdoin kirsityi ja vain roikuin siinä, se ei tuntunutkaan enää niin pahalta. Minun oli silti vaikea kiivetä takaisin sillalle ja pitämään jalkani ojossa.
Onko pelko voitettu? En tiedä. Mutta sen tiedän, että saattaisin koittaa tätä toisenkin kerran. Onko teillä ylitsepääsemättömiä pelkoja ja pelkäättekö korkeita paikkoja?
Despite having always loved and been around mountains, I’ve still maintained a fear of heights. It’s not really a rational fear, since being up on a mountaintop only makes me feel free and alive, but maybe it’s more about being up in man-made constructions that gives me the chills. Perhaps it’s more about imagining the horrible things that could happen. Last summer I was put to the test in Norway, when I was offered a chance to jump off a bridge attached to a harness and rope.
My first reaction was hell no. I didn’t even consider it. But as I stood there looking at my friends climbing over the railing and jumping nearly 50ft. down towards the rapids, I was getting an inkling that I too had to do it. Now or never, right?
The worst part was climbing over the railing. After that you had to leap backwards on command. Free falling for a second was horrible. I screamed as much as I could. When the rope finally tightened and I was just hanging there, it didn’t feel so bad after all. I still had a hard time climbing back over the railing and steadying my shaky legs on the ground.
Have I overcome my fear? I don’t know. But I do know that I could try this once more. Do you guys have insurmountable fears and are you afraid of heights?
Pic by Pingviinimatkat, experience by Heidal Rafting, facing my fear – all me.
Deep Red Blues 
Viistoista metriä! Nostan hattua :DMulla oli melkein täysin samanlainen kokemus Islannissa paitsi hyppy ei tosiaan ollut noin korkealta. En ole uskaltanut hypätä edes uimahyppytornista koskaan aikaisemmin. Rafting-reissulla oli sitten kieleke, josta saattoi hypätä hulluna virtaavaan jokeen. Mun sydän muljahti kun vain katsoinkin kun muut veti voltteja sieltä alas. Kaikki lähti jonottamaan hyppyä ja mie jäin oottelemaan. Lopuksi kiipesin itsekin sinne ylös ja hyppäsin vähän matalammalta kielekkeeltä kuivapuvussani jokeen. Mikä adrenaliiniryöppy! Jos en olisi ollut viimeinen ja kaikki minua oottamassa, olisin lähtenyt uudelleen. 🙂
LikeLike
Mietittiin just Pingviinimatkojen Millan kanssa, että onkohan aika vääristäny tota korkeutta meidän mielessä…? Mut ei löydetty mistään mustaa valkoisella, joten olkoon nyt noin! Mä oon joskus jo yläasteella hypänny Uimastadionin 10 metrin tornista, mutta se oli lähinnä poikien yllyttämänä. Nykyään en varmasti hyppäis niin korkealta ilman erikoistapausta. Mutta nyt äskettäin Thaimaassa hyppäsin veneen kannelta mereen, olisko ollu 4-5 metriä. Ehkä tässä on nyt jotain kehitystä tapahtunu? 😀
LikeLike
Huh! Mulla alkoi melkein sydän hakata jo pelkästä ajatuksesta. 😀 Minäkin pelkään korkeita paikkoja joissain tilanteissa, kuten korkeissa rakennuksissa. Ahdistun myös ahtaissa paikoissa, mutta se on jotenkin helpottanut viime vuosina. Nuorempana kammosin esimerkiksi hissejä, mutta se on onneksi mennyt ohi.
LikeLike
Ahtaan paikan kammon voin myös myöntää, mutta hississä sitä tunnetta ei jotenkin tule. Kai sekin riippuu tilanteesta. Jäin just eilen muuten yhteen vessaan jumiin, niin että oven lukko ei vaan toiminut oikein. PIti sitten potkaista ovi auki niin että lukkomekanismi irtos kokonaan puusta. Eli mua siis ei kiitos lukkojen taa, sillon voi ovelle käydä huonosti! 😀
LikeLike
Mahtava ilme kuvassa 😀 Aika hurjalta näyttää! Pelot vaan pitää kuitenkin kohdata, se on oikea asenne!
LikeLike
Haha. Joo, täytyy ottaa jokavuosittainen pelonhäätöprojekti agendalle… joka vuosi joku yhtä raju haaste itelle voitettavaks! 😀
LikeLike
Samanlaista korkeiden rakennelmien pelkoa täällä yritetään voittaa! Tai itsellä ehkä enemmänkin putoamisen pelko. Ei sellaista ikinä vuorenhuipulla tule, mutta torneissa ja kallio- tai seinäkiipeillessä kyllä! Suosittelen muuten tuota kiipeilyä siedätyshoidoksi 🙂
LikeLike
Oon kyllä käyny kiipeilemässä joskus Alaskassa, mutta mulla on käsissä sellasta reuman tyyppistä ongelmaa, että pidemmän päälle se ei vaan voi olla mun laji. Katotaan keksinkö jotain muuta kenties tilalle. Josko sitä kävis useammin torneissa tai silloilla kattelemassa alaspäin ja siedättäis itseään pikku hiljaa…? 🙂
LikeLike