Cape Foulweather

Tänään on taas yksi niistä päivistä. Päivä jolloin haluan vai olla rauhassa kotona, haaveilla tulevasta ja mietiskellä menneitä, uppoutua sielunmaisemiini USA:n länsirannikolle, kuunnella Sufjan Stevensin Futile Devicesia, juoda lempiteetäni Clipperin Cloud Ninea ja olla kiitollinen kaikesta mitä olen saanut kunnian kokea viimeisen seitsemän vuoden aikana. Sillä seitsemän vuotta sitten kesäkuussa seisoin näiden kuvien maisemissa Oregonissa ja tunsin kaiken olevan minulle mahdollista. Elämä oli auennut ihan uudella tavalla, tulevaisuus oli vielä tuntematon ja arvaamaton ja toi lopulta tullessaan jotain aivan muuta kuin mitä silloin osasin aavistaa. Joku viisas on joskus sanonut, että elämän tarkoitus ei ole se päämäärä vaan se matka. Ja sillä matkalla olen edelleen. Kiitollisena, onnellisena, avoimin mielin, täynnä uskoa siihen, että kaikella on lopulta tarkoituksensa.

Today is just one of those days. The kind of day I want to leisurely spend at home. Dream about things to come, ponder about the past and immerse myself in my soul landscapes on the West Coast of the United States, listen to Sufjan Stevens’ Futile Devices, sip on my favorite cup of tea, Clipper’s Cloud Nine and feel grateful for everything I’ve experienced during the past seven years. Because seven years ago in June, I stood in this landscape in Oregon and felt like everything was possible. Life had become a box of chocolates, the future was unknown and unexpected and the outcome turned out completely different from what I had foreseen. Some wise man once said that life isn’t about the destination, but the journey. And I’m still on that journey. Grateful, blissful, with an open mind and counting on the fact that everything has a purpose.

12 thoughts on “Cape Foulweather”

    1. Näinhän se on. Onneks jaksan yhä edelleen uskoa siihen että kaikki tapahtuu syystä. Ja Sufjan on ollut viime aikoina yllättävän paljon mun virtuaalisella levylautasella. Ihan parasta musiikkia siihen tiettyyn tunnelmaan. Kiitos Laura ♥

      Like

      Reply

    1. Kiitos! 🙂 Yritin kuumeisesti ettiä tuota sun kuvausta kalliosta mut en vaan näe sitä, musta se on sen sijaan kuin joku muurahaiskarhu, haha mut näin me ihmiset nähdään asioita eri tavalla. Huomasithan kuitenkin noissa kuvissa 17 ja 19 polskuttelevan ryhävalaan? 😉

      Like

      Reply

      1. No muurahaiskarhukin kyllä joo. Kuulostaa ehkä vähän luontevammalta kuin tuo mun kehittelemä laji… 😀 17:n huomasin, mutta 19 meni näköjään ohi. Siellähän se vilkuttelee 🙂 Oi että, menen ensi kuussa Lofooteille, vähän houkuttelisi valassafari, mutta pahoin pelkään ettei budjetti ihan riitä!

        Like

      2. Mekin ollaan sattumoisin suuntaamassa toukokuussa Lofooteille. Valassafarille ei kuitenkaan taideta olla menossa. Pääsin nimittäin aikanaan useamman kerran mukaan valasristeilylle mun ystävän siivellä joka oli vuosien ajan katamaraanin kapteenina Alaskassa. 🙂 Valaat on niin salaperäisen hienoja siellä syvyyksissä, mutta mä tykkään eritoten miekkavalaista, jotka oli Alaskassa hyvin tavallinen näky.

        Like

  4. Nää on taas kyllä niin ihanaa tunnelmaa antavat kuvat. Jotenkin tosi kotoisen näköistä. Olisko se nuo värit, vihreää, sinistä, vaalea taivas ja keltaisia kukkia. Näyttä siltä, että tuonne olis ihana uppoutua vaikka päiväksi kuuntelemaan aaltojen pauhua ja lueskelemaan vaikka hyvää kirjaa. 🙂

    Like

    Reply

    1. Kyllä. Värit, sumu ja tunnelma. Mä voisin helposti lähteä tuohon kirja/aaltoyhdistelmään. Voisin vaan relata ja tyhjentää kaiken stressaavan mun elimistöstä noissa maisemista.

      Like

      Reply

Leave a comment