“The hardest thing in life to learn is which bridge to cross and which to burn.”
Tämä on nyt se kuuluisa instagram-silta, jonne olin halunnut jo pitkään ja jonne viimein pääsin viime kesänä. Instagram on kuitenkin antanut minulle viime aikoina paljon ajatuksen aihetta sosiaalisesta mediasta yleisestikin ja siitä mikä on totta ja mikä todellista. Miksi me elämme elämäämme niin kiinni jossain virtuaalisessa palvelussa, joka näyttää vain murto-osan siitä mikä on oikeasti olemassa ja mikä on vain haavetta ja silmänlumetta. Myönnän olleeni pahasti addiktoitunut palveluun jo useamman vuoden ajan, mutta viime aikoina olen saanut instagram-hypetyksestä jokseenkin tarpeekseni. En jaksa kerätä seuraajia, en halua tägätä kuviani täyteen jumalatonta määrää sieluttomia hashtageja kalastellakseni tykkääjiä, en jaksa miettiä onko feedini täydellinen, enkä varsinkaan ole kiinnostunut siitä mitä muut ajattelevat minusta instagramin perusteella.
This is that famous instagram-bridge, that I had wanted to visit for so long and that I finally got to see last summer. Lately however Instagram has given me a lot to think about, concerning what in social media is actually real and what reality really is like. Why are we so attached to some virtual service, which only shows us a small part of what actually exists, is real and what is just smoke and mirrors. I admit to having been very much addicted to this app for years already, but lately I have somehow gotten enough of all this instagram fuss. I don’t feel like collecting followers just for the hell of it, I don’t want to fill my images with a ridiculous amount of soulless hashtags just for likes, I don’t want to spend time thinking about whether my feed is perfect and most of all I really don’t care about what people think about me based on instagram.
Jotenkin vastaani on tullut sellainen silta, jota on henkisesti hyvin vaikea ylittää. Ehkä tähän mietintääni voisi myös lisätä ystävyydet ja ihmissuhteet. Ne sellaiset, jotka mietityttävät. Koska ystävyyksiä ja ihmissuhteita on elämässä monenlaisia. On niitä ihmisiä joihin voit luottaa asiassa kuin asiassa, varsinkin silloin kun sinulla on erityisen vaikeaa. Tiedät että vaikean paikan tullen he ottavat kädestäsi kiinni ja auttavat ylittämään sen hankalan kohdan, joka yksin tuntuisi ylitsepääsemättömän vaikealta.
Somehow I’ve encountered a bridge that I have a hard time crossing mentally. Maybe I could add friendships and relationships to this equation too. The kind that make you pensive. Because there are several kinds of friendships and relationships. There are the people you can trust through thick and thin, especially when you’re going through a rough patch. You know, that when the going gets tough, they’ll hold your hand and help you cross that patch, which all by yourself would feel insurmountably difficult.
Olen huomannut omissa ystävyyssuhteissani, että minulle tärkeintä on yrittää ottaa ihmiset huomioon ja auttaa heitä, joskus jopa liiallisuuksiin asti. Ehkä siitä johtuen minusta tuntuu usein siltä, että kaikki se mitä teen muiden hyväksi menee jollain tavalla hukkaan, sillä harvoin koen saavani vastakaikua, kiitosta ja apua itselle kun minulla on vaikeaa. Ne ystävät jotka ovat tukenani asiassa kuin asiassa ovat todella kortilla, ja voin laskea heidät yhden käden sormista vain muutamalla.
I have noticed that in my own friendships the most important part for me is to be there for my friends and to help them when they really need it, sometimes even to a fault. Maybe because of that specific reason I also feel like I often go much out of my way in vain, since I rarely feel reciprocated, thanked and get similar support when I would really need it. The friends who stick with me through thick and thin are really scarce, and I can count them on fewer than the fingers of my one hand.
Viimeisen parin vuoden aikana olen todella huomannut minkälaisia ystävyyksiä ja ihmissuhteita kannattaa vaalia ja mitkä kannattaa yksinkertaisesti unohtaa lukemattomien yksi- tai molemminpuolisten pettymysten jälkeen.
In the past few years I’ve come to notice what kind of friendships and relationships you feel like hanging onto and which ones to drop after countless feelings and situations of mutual or one-sided disappointments.
Meitä ihmisiä ja ystävyyssuhteita on moneen junaan. Jokaisella on merkityksensä ja tarkoituksensa. Joskus vaikeat kohdat on tarkoitettu ylitettäväksi yksin tai yhdessä, ja jos joskus joku putoaa matkasta on sen ehkä tarkoitettu tapahtuvaksi niin. Asioita ei kannata surkutella, vaan niistä kannattaa ottaa opiksi ja niistä kannattaa puhua suoraan niiden oikeilla nimillä. On hyvä saada ikäviäkin asioita sanottua ja purettua, sillä ajan kanssa niistä kasvaa suurtakin suurempia mörköjä.
There’s so many types of people and relationships. Every single one has its meaning and a purpose. Sometimes difficult patches are meant to be crossed alone or together and if someone doesn’t make it across, then maybe it just wasn’t meant to be. You shouldn’t feel bad about it, but instead learn from it and talk about stuff head on honestly. It’s good to get things said and out of your system, because as time passes by, they easily grow into bigger and more difficult beasts to handle.
Olen niin kiitollinen tosiystävistäni. Niistä joille voin aina soittaa tiukan paikan tullen, jotka kuuntelevat vouhotustani, fiilistelyä tulevista matkoista, ymmärtävät poukkoilevaa mieltäni ja joita saan kunnian auttaa ja tukea heille vaikeissa elämän hetkissä.
I’m so grateful for my true friends. The ones I can always call when I’m having a hard time, who’ll listen to my fussing, my obsessions about future travels, who understand my fickle mind and who I’m honored to help and support in their difficult times.
Ja niille ystäville joita en enää usein näe, haluan teidän tietävän, että olen aina valmis rakentamaan uusia siltoja. Koettaa jopa korjata vanhaa. Kiinnittää muutaman uuden parrun jotta vanhat pysyy kasassa. Minun kirjoissani mikään ei ole todella menetettyä, koska en usko siltojen polttamiseen, vaan arvostaisin niitä mieluummin niiden kuluneessa hienoudessaan. Vikoineen kaikkineen, tärkeintä ovat muistot ja yhteiset kokemukset. Joskus pitää vaan saada jostakin ote, jotta pääsee takaisin sillalle kohti jotakin uutta.
And to those friends that I don’t see so often anymore, just to let you know, that I’m always up for building new bridges. Even trying to patch things up. Attach a few new beams to hold the old ones together. In my book nothing is really lost, since I really don’t believe in burning bridges, I’d rather appreciate them in all their scuffed up glory. Faults and all, because it’s the memories and the mutual experiences that count. Sometimes you just need something to grab onto to get back on that bridge towards something new.
Vierailimme Suvin kanssa tällä Vance Creekin sillalla viimeisenä päivänämme Seattlessa. Sheltoniin, Olympicin niemimaalle ajaa vajaassa parissa tunnissa liikenteestä riippuen. Silta on korkean paikan kammoiselle jälleen kerran terapeuttinen kokemus. Viimeisen vuoden aikana olen todella kunnostautunut näissä pelkojen voittamisjutuissa ja ottanut härkää sarvista useammin kuin kerran.
Suvi and I visited the Vance Creek Bridge on our last day in Seattle. You’ll drive down to Shelton in the Olympic Peninsula in about two hours depending on the traffic. This bridge is once again a very therapeutic experience for someone with a fear of heights. In the last year I’ve really excelled in overcoming some of my fears and I’ve grabbed the bull by the horns more than once.
Vance Creekin silta rakennettiin Simpson Logging Companyn puuteollisuuden käyttöön vuonna 1929. Alueella on myös toinen samankaltainen silta, High Steel Bridge, jolle pääsee huomattavasti helpommin sillä se on nykyään päällystetty. Vance Creekin silta on 106 metriä korkea ja 129 metriä pitkä. Se on Yhdysvaltojen toiseksi korkein rautatiesilta 111 metrisen High Steel Bridgen jälkeen.
The Vance Creek Bridge was built by the Simpson Logging Company for logging use in the year 1929. There’s a very similar looking bridge called the High Steel Bridge in the area, which is more easily accessible since it is actually paved. The Vance Creek Bridge is 347 feet high and 422 feet across. It is the second highest railroad bridge in the United States after the 365 feet of the High Steel Bridge.
Vance Creekin silta on sekin kärsinyt instagram-hypestä ja some-famesta. Maanomistajat ovat yrittäneet estää ihmisiä liikkumasta alueella ja ylittämästä siltaa eri keinoin lähinnä turvallisuussyistä. Paikallisten keskuudessa vuosia säilynyt salainen paikka on jäänyt massojen ja välinpitämättömien vandaalien armoille.
Even the Vance Creek Bridge has suffered from the instagram hype and social media fame. The landowners have tried to stop people from entering the area and crossing the bridge mostly due to safety reasons. The place which was a well kept secret among locals has unfortunately become a place for the masses and vandalism.
Mitä mieltä olette hylätyistä paikoista ja sosiaalisen median voimasta? Entä herättääkö pohdintani ystävyys- ja ihmissuhteista teissä jotain ajatuksia. Olen selkeästi ollut hyvin filosofisella tuulella viime aikoina, ja se on varmasti näkynyt myös blogin puolella. Minkälaisia postauksia te tykkäätte lukea? Haluatteko jatkossa nähdä pelkkää reissufiilistelyä vai uppoavatko nämä syvällisemmätkin pohdinnat?
How do you feel about abandoned places and the power of social media? And do you have any thoughts regarding my reasoning about friendships and relationships? I have clearly been in a very philosophical kinda mood lately and I’m sure you’ve noticed it on the blog too. What kind of posts would you like to read? Do you want to see strictly travel posts in the future or are you into some of these more deeper reflections of life as well?
Ajo-ohjeet Vance Creekin sillalle: Aja Seattlesta I-5 tietä etelään kohti Olympiaa, josta käännyt 101:lle pohjoiseen. Ennen Skohomishia, käänny vasemmalle West Skohomish Valley Roadille. Noin 6 mailin jälkeen käänny oikealle Govey Roadille, NF-23. Jatka noin 2.6 mailia ja polku löytyy vasemmalta. Silta on lyhyen kävelymatkan päässä, noin 0.7 mailia tieltä. Ole varovainen kiivetessäsi sillalle ja varo löysiä parruja, silta on huonossa kunnossa. Kulku on omalla vastuulla, sillä jotkut ovat saaneet jopa sakkoja luvattomasta oleskelusta alueella.
Kiitos Suville kuvista joissa minä olen.
Getting to the Vance Creek Bridge: From Seattle, head south on I-5 to Olympia and get on 101 North. Just before Skohomish, turn left onto West Skohomish Valley Road. About 6 miles in, hang a right onto NF-23, Govey Road. Keep going for about 2.6 miles and the trail will be on your left. The bridge is a short hike away, about 0.7 miles off the road. Be careful when climbing onto the bridge and be wary of swaying beams, as the bridge is in pretty bad shape. Enter at your own risk. Some people have even been fined for trespassing.
Thanks to Suvi for all the pics I’m in.
Deep Red Blues 
Tämä oli varmaankin mun suosikkipostaus pitkään aikaan. Sun teksti oli kuin nämä kuvat. Filosofisuus on välillä ihan hyvästä. Mua on ainakin omassa blogissa alkanut välillä tympimään postaukset joissa olen kohteessa ja kerron että hauskaa on. Kyllä sen syvällisemmänkin puolen saa näyttää. Ja tää paikka on aivan upea! Mahtavaa että näytit myös miltä se "oikeasti" näyttää. Olempa itekkin törmännyt instagramissa tähän pari kertaa.
LikeLike
Kiitos Maarit. Tätä postausta tehdessä oli kyllä paljon mielessä. Filosofinen mieliala on jatkunut nyt muutaman viikon ja yritän ottaa siitä vaarin ja pystyä jäsentelemään asioita sekä itselleni kuin blogissakin. Koska oon aika samaa mieltä sun kanssa siitä että postaukset joissa on aina vaan upeaa ja hienoa, alkaa tympii. Jopa mua itseänikin. Syvällinen on mun toinen nimi, pitää ehkä uskaltaa tuoda sitä esiin enemmänkin täällä blogin puolella. 🙂
LikeLike
Tuo on kyllä huikeen näköinen paikka, jonne oon kauan halunnut itekin, mutta just sen hillittömän Insta-hypetyksen takia on vähän tullut sellainen olo, että en muuten varmana mene tonne, heh. Ja nyt itse asiassa luin mielestäni joku aika sitten jostain, että tuo koko silta ollaan purkamassa just siks, että se on niin suuri turvallisuusriski. En tiiä ootko sä kuullut siitä mitään? Mut joka tapauksessa, upea paikka ja upeat kuvat, niinku aina!
Ja mä oon mielestäni kommentoinu johonkin sun aikaisempaankin pohdiskelevampaan juttuun, että kirjoita ihan rohkeesti niitä vaan enemmänkin. Sulla on paljon sanottavaa ja fiksuja ajatuksia – niin kuin tässäkin postauksessa… 🙂
LikeLike
Tiedän just mitä meinaat tolla hillittömällä insta-hypetyksellä. Kaikkien ei tarvitse saada ja nähdä kaikkea samaa. Kiva että tulee vähän variaatiota siihen mitä somesta bongaa. Ei sitä siltaa kyllä purkamassa olla, mutta kyllä ne sitä kulkua rajoittaa rankoin toimin. Toi tynnyri joka noissa kuvissa on sillan etualalla on aiemmin ollu ihan siinä päällä ettei sillalle pääsis kiipeämään.
Mä teen parhaani näiden pohdiskelevampien juttujen kanssa. Ne vaatii iteltä aika paljon aikaa ja ajatustyötä, joten täytyy vaan löytää siihen oikea mielentila. 🙂
LikeLike
Mun täytyy sanoa, että en ollut ennen tätä postausta edes kuullut sillasta. 😀 Olen ihan noviisi instagramin ja somen suhteen muutenkin. Oikeastaan välillä vähän mietinkin, että on sääli kun jotkin paikat tulevat "liian julkisiksi", että olisiko se keneltäkään pois jos joku paikka jäisi sitten kuitenkin näkemättä ja kokematta suurelta yleisöltä. Silti olen kyllä itsekin aika seikkailunhaluinen uusien paikkojen suhteen.
Ymmärrän sua täysin, että välillä ajatukset mylläilee ja tekisi mieli kirjoittaa tuntemuksia julkisiksi, mutta sitten kuitenkin postaus menee lopulta lakanaksi. Kiva kun oot rohkaistunut julkaisemaan näitä juttuja! Silloin ehkä herättää ajatuksia myös muissa. Minulla itselläni on vähän sama juttu ystävyyksissä, että hyviä ystäviä on vain pieni kourallinen. Uusien "suhteiden" luominen on tässä iässä harvinaisempaa ja vaikeampaakin kuin nuorena. Nykyisellään myös on loppujen lopuksi melko niukalti aikaa, jolloin edes ehtisi nähdä ketään ja se on vähän harmi. Vaikkei kaikista sydänystäviä tulisikaan niin silti ei se niistä muista ystävyyksistä silti huonoja tee. 🙂 Sitten on myös juuri sellaisia vanhoja ystäviä joiden kanssa yhteydenpito tapahtuu vain muutaman vuoden välein, mutta kohtaamiset ja yhteydenpidot ovat aina yhtä lämpimiä.
LikeLike
Muakin kyllä kiinnostaa uudet paikat, mutta tavallaan harmittaa sellanen julmeton hypetys. Kuten nyt vaikka Kruunuvuoren huvilat täällä Helsingissä… julkisuus tuo tullessaan aina jonkinlaisia lieveilmiöitä, joista nyt toi vandalismi ja välinpitämättömyys on itellä päällimmäisenä negatiivisena asiana.
Mä yritä pysyä rohkeana jatkossa näiden juttujen kanssa, mutta kuten sanoin Lauralle tuossa yllä niin nämä syvällisemmät jutut vaatii aika paljon aikaa ja pohdiskelua iteltä. Ne pitää saada jotenkin siististi muotoiltua ettei tuu sanottua liian kärkkäästi tai pahasti.
Ystävyyssuhteet on mun elämän suola, mutta on niissä vielä hyvin paljon opittavaa. 🙂
LikeLike
Erittäin kiva postaus! Kirjoita ihmeessä jatkossakin tälläisiä pohdiskeluja. Olen kanssasi hyvin samoilla linjoilla sekä ystävyydestä, että some-hypetyksistä. Itseasiassa pohdiskelin mielessäni vähän samaa, kun kirjoitin Kiikunlähteestä. Se on vieläkin melko tuntematon paikka, mutta somessa siitä tuntuu tulevan nopeasti suosittu. Aina se ei ole hyvä juttu, mutta sitten toisaalta taas sen ansiosta useammat ihmiset pääsevät näkemään ja kokemaan jotain siistiä. Sama juttu varmasti tuon sillan kanssa, josta en muuten ole aiemmin kuullut, mutta en mä tunne koskaan ketää julkkiksiakaan. Olen yleensäkin vähän pihalla kaikesta mistä muut on perillä 😀
LikeLike
Kiitos Elina! Täytyy siis heittäytyä syvällisemmäksi useamminkin jos tykkäätte. Toi Kiikunlähde on muuten mielenkiintoinen! Oon huomannu sen leviävän instagramissa nyt yhtäkkiä kulovalkean tavoin… kaunista turkoosia vettä siellä ainakin on. Sen puolesta kiinnostelis kyllä, mutta en mä sinne kyllä heti suuna päänä ole ryntäämässä. 😉
LikeLike
Ihana postaus, tykkään itse ainakin lukea myös tällaisia!
Sekä ystävyyssuhteiden että somemaailman pohdinta kolahtivat. Kirjoitit ystävyysteemasta niin hyvin, etten osaa lisätä oikein mitään. Olen miettinyt näitä samoja juttuja paljon viime vuosina ja oon tosi samoilla linjoilla sun kanssa.
Mitä taas someen tulee, niin täytyy sanoa, että välissä tykkäyksiin ja niiden kalasteluun jää koukkuun, mutta yleensä en jaksa välittää tippaakaan siitä, onko Insta-kuvavirtani varmasti mahdollisimman kiinnostava. Se on kuitenkin vaan Insta-kuvavirta – jos joku tykkää siitä sellaisena kuin se on, niin tosi kiva, mutta jos ei, niin ei sekään haittaa.
LikeLike
Kiva kuulla ja kiitos Anu!
Tää ystävyysteema on mietityttäny mua jo muutaman vuoden ja vasta nyt rohkaistuin siitä kirjoittamaan. Arvostan sun mielipidettä tosta somettamisesta ja instasta. Onhan kuvat kivoja ja tykkäykset myös, mutta mun mielestä koko elämän ei pidä pyöriä sen ympärillä saako jostain hienon kuvan hinnalla millä hyvänsä.
LikeLike
Tosi hyvä postaus mielestäni, lisää vaan näitä! Olen samaa mieltä sun kanssa kaikesta tästä… ja samoja fiiliksiä on ollut ilmoilla niin ystävyysasioiden kuin some-juttujen ympärillä… En vaan voi sietää sellaista tykkäyksien ja seuraamisen kalastelua, se vähän vie fiilistä koko instagramista. Itse en pahemmin piittaa siitä miltä feedini näyttää, siellä on just niin monta vauvakuvaa ja metsäkuvaa kuin itsestä tuntuu… ja tämän kaiken voi myös liittää blogiin, musta ei vaan olis sellaseen epäaitoon touhuun silläkään puolella. Niin ja tuo silta. Kammottavan ihana! Ja hienoja kuvia!
LikeLike
Totta turiset. Tärkeintä on elää omaa elämää ja tehdä asioita sen takia että ne tuntuu oikealta, eikä siks miltä se näyttää ulospäin. Sosiaalinen media on jossain suhteessa sellainen valheellinen ystävä, että siellä asiat voi näyttää joltain ihan muulta kuin ne oikeasti on.
Kiitos Eve. Sun kommentti oli ihan hengästyttävän hieno. 🙂
LikeLike
Huh tuota siltaa, täytyy kyllä nostaa hattua siitä, että uskaltauduitte sille. Ja en käsitä tuota kuvassa näkyvää isää pikkutyttönsä kanssa, itellä ei ehkä ensimmäisenä tulis mielen viereenkään viedä lapsosia tuommoiseen paikkaan. Huhhuh!
Ja iso peukku pohdiskeleville postauksille!
LikeLike
Joo siellä se pikkutyttö meni ihan rohkeasti. Juttelinkin sen äidin kanssa tuossa sillan alkupäässä. Oli aika mielenkiintoiset keskustelut. Se kyseli ummet ja lammet että mistä ollaan kotoisin ja miten oltiin löydetty tuonne…
Pohdiskelevampia juttuja coming up!
LikeLike
Mä en kestä näitä sun kuvia! Pakko päästä jenkkiroadtripille Heti!
LikeLike
Haha. Kiitos! Ja sori jos aiheutan matkakuumetta, mutta ehkä se on joskus ihan tarkoituksella… 😉
LikeLike
Todella vaikuttava paikka! En ole kyllä minäkään tähän ennen törmännyt, instassa tai muuallakaan, mutta heti alkoi tehdä mieli mennä käymään!
Hylättyjen paikkojen harrastajana oon huomannut sen olevan ihan normaalia kehitystä, että välillä aina joku hieno kohde saa paljon huomiota ja siitä tulee ns. turistikohde, jonka sijaintia jaellaan avoimesti ja joka lopulta puretaan liiallisen kävijämäärän takia. Suomessa näin kävi juuri sille Kokemäen uunisurmatalolle. Some tietty helpottaa tiedon kulkua, mutta onpa sitä varmaan ennenkin puskaradio pelittänyt. Se on ihan ok, sillä samaan aikaan käytöstä poistetaan muita mielenkiintoisia mestoja, jotka vain odottaa avoimin silmin kulkevaa löytäjäänsä. 🙂
LikeLike
Mun piti ihan googlata Kokemäen uunisurmatalo! Toivoisin vaan että ihmiset arvostaisivat noita hylättyjä paikkoja ja niiden historiaa sen verran ettei niitä kokonaan turmeltaisi. Voi käydä kattomassa ja fiilistelemässä, mutta miksi pitää pilata omalla typerällä käytöksellää muilta se mahdollisuus?
Toisaalta on makeaa että monet historiallisesti kiinnostavat hylätyt paikat löytävät kävijänsä ja puolustajansa. Kakspiippuinen juttu!
LikeLike
Ihan mahtavaa tekstiä jälleen kerran. Henkilökohtaisesti tykkään niin tällaisista, kuin pelkistä matkajutuistakin. Mieluiten sitä kuitenkin lukee juttuja mistä näkee että kirjoittaja itse haluaa ne jakaa lujoiden kesken 🙂 Tämä kosketti kuitenkin erityisesti, kuten aiemmatkin silta-aiheiset tekstit, koska olen niiden kanssa päivittäin tekemisissä. Hylätyt paikat ovat myös yksi lempiaiheita, niissä on aina jotain kiehtovaa. Niinkin ylitsepääsemättömästi toisinaan että joutuu pistämään pennit riviin ja ostamaan vanhan talo vanhuksen metsän keskeltä ;)Oma sääntö on kuitenkin ollut aina, ettei hylättyihin paikkoihin jätetä muuta muistoa itsestään kuin jalanjäljet.
LikeLike
Kiva kuulla että tykkäät. Kamppailen usein sen kanssa kuinka paljon haluan kertoa itsestäni ja sielunelämästäni netissä. Mutta ehkä tästä postauksesta rohkaistuneena uskallan useamminkin…
Sillat on mun lemppareita, kiva että koskettaa. Ja mä niin komppaan tota sun sääntöä hylättyjen paikkojen suhteen. AAMEN.
LikeLike
Hyvää pohdintaa, mun puolesta erittäin tervetullutta jatkossakin! Samoja asioita on tullut mietittyä nyt Suomeen takaisin muutettua. Sitä erottaa ne ystävyydet erilailla näin läheltä, kun tilanne on ihan eri verrattuna siihen edelliseen tilanteeseen, kun Suomessa vietettiin muutama viikko vuodessa. On vapauttavaa ymmärtää, ettei kaikkien ystävyyksiä tarvitse olla samanlaisia tai edes pysyä samanlaisina vuodesta toiseen. Ihmiset ja tilanteet muuttuu.
Kuvat on tietenkin huikeita myös – kuten aina. En ollut tästä ig-sillasta aiemmin kuullutkaan, mutta upealta paikalta näyttää!
LikeLike
Oot niin oikeassa. Kaikki ystävyydet ei ole samanlaisia, eikä tarvitsekaan.
Kiitos Annika. Ihana kommentti jälleen kerran.♥
LikeLike
Tämä oli aivan hurjan hyvä postaus ja sykki sydämessä asti. Filosofisista mietteistä mä ainakin tykkään ja tällaiset syvälliset postaukset päästään lähemmäksi kirjoittajan sielunsopukoita. Sulla on kyllä sana hallussa! 🙂 Mä olen törmännyt Instassa tähän siltaan ja kieltämättä sun kuvien näkemisen jälkeen tekee mieli nähdä tuo paikka omin silmin. Uskon, että korkeanpaikan kammoiselle tuo on terapeuttinen kokemus.Kirjoitukseesi ystävyydestä, minulla ei ole lisättävää. Todella hyvää pohdintaa! Tämä someaika pistää miettimään monenlaisia juttuja.
LikeLike
Ihana että kosketti ♥ ja kuinka ihana kommentti kertakaikkiaan. Melkein tulee kyyneleet silmiin. KIITOS Jenna.
LikeLike