花見 tai hanami tarkoittaa kirjaimellisesti kukkien katselua. Tämä iänaikainen japanilainen perinne viittaa yleensä kirsikankukkien, 桜 tai sakuran ihailuun keväällä. Kukkien katselu ei aiemmin ole hetkauttanut minua oikeastaan mitenkään. Onhan kukat kauniita kun ne kukkii, mutta tuleehan noita keväitä, vai?

花見 or hanami literally means flower viewing. This age-old Japanese custom usually refers to admiring cherry blossoms, 桜 or sakura in spring. Viewing flowers hasn’t really moved me in any particular way before. Of course flowers are pretty when they’re in bloom, but there will be other springs, right?

Viimeinen vuosi on ollut minulle vaikea. Riipaiseva. Koetteleva. Lähelläni on sairastettu eri tavoin. Toivo sairausten paranemisesta on tuntunut välillä aivan mahdottomuudelta, ja oloni on hetkittäin ollut aivan lohduton. Jotenkin olen kuitenkin pysynyt kasassa, en välttämättä itseäni, vaan muita varten.

This past year has been difficult for me. Gut-wrenching. Trying. There has been illness in different ways. The hope of curing some of these illnesses has at times felt impossible and at times I’ve felt utterly desolate. Somehow I’ve managed to keep myself going, not necessarily for myself, but others.

Viime viikkoina fyysinen kuntoni on kuitenkin ollut henkisen kuormituksen vuoksi koetuksella. Unettomuus ja jatkuva huolehtiminen ovat verottaneet tätä kevättä voimakkaasti. Tuntuu siltä, että asioista nauttiminen ei olisi luvalllista silloin kun muilla on vaikeaa. Ihmiset jaksavat kuitenkin muistutella että myös itseään pitää muistaa hoitaa vaikeuksien keskelläkin. Kieltämättä oma hyvinvointi on ollut jokseenkin taka-alalla viime aikoina.

In the past weeks my body has started reacting to all the mental stress I’ve been under. Sleeplessness and constantly feeling worried have pretty much ruined this spring for me. Feels like I’m not allowed to enjoy things myself, when others are going through such a rough time. People keep reminding me that you have to also remember to care for yourself in the midst of difficulty. Undeniably caring for myself hasn’t been my top priority lately.

Ajoin eilen illalla kotiin perhetapahtumasta. Tietyö oli sulkenut tavallisen reittini, joten käännyin tavanomaisesta poikkeavalle tielle. Päässäni pyöri visioita siitä, kuinka yksi erilainen ratkaisu voi vaikuttaa niin moneen asiaan. Kuinka kohtalo puuttuu peliin, ja muuttaa lopputuloksia. Ilma oli ollut sateinen. Aurinko laski horisonttiin, mieleni oli kerrankin rauhallinen ja mietin kuinka ihanaa olisi päästä pitkän päivän jälkeen kotiin lepäämään.

Yesterday I was driving home from a family function. Road work had closed my usual route, so I took a little detour. My head was filled with visions of how one different move can affect so many things in life. How destiny comes into play and changes the outcome. The weather had been rainy. The sun was setting into the horizon and for once my mind was calm and I was looking forward to getting home and resting after a long day.

Ajan ylös risteykseen. Pysähdyn punaisiin valoihin. Yhtäkkiä ohitseni sujahtaa musta auto. Vauhtia on varmasti 100 km tunnissa 40 km alueella. Jaaha, ajattelen, onkohan poliisit perässä. Ei ole. Auto tulee mutkaan, luisuu kohti tienposkea, vauhti on aivan liian kova, ihmettelen miksei kuljettaja jarruta. Auto luisuu yli pyörätien, ojassa ympäri, vielä pari kierrosta ympäri ja paiskautuu päin puita. Tapahtumasarja pyörii kuin elokuva edessäni. Mitä jos olisin tullut liittymään joitakin sekunteja aiemmin, mitä jos valo olisi ollut minulle vihreä, hänelle punainen, olisiko hän ajanut päin punaisia, olisiko hän ajanut minua päin?

I come up to an intersection. Stop at the red light. All of a sudden a black car flashes before my eyes at probably 60 mph in an area of 25 mph. Yeah right, I’m pretty sure the cops are right after him. They’re not. The car comes to a curve, slides towards the side of the road, the speed is way to high, I wonder why he’s not hitting the brakes. The car slides over the sidewalk, flips over the ditch, flips over a couple more times and smashes into the trees. It’s like a movie before me. What if I had come up to the intersection only moments before, what if I’d had a green light, he a red one, would he have run the light and hit me?

Soitan hätäkeskukseen välittömästi. Käännän oman auton kohti tapahtumapaikkaa ja kerron yksityiskohdista hätäkeskukselle. Vastaan puhelimessa lukuisiin kysymyksiin. Ajan hitaasti tapahtumapaikalle. Kerron asiat niinkuin näen. Konepellistä ei ole jäljellä muuta kuin höyryävä metallikasa. Autoa ei enää tunnista autoksi. Se on puristuksissa puiden välissä ja matkustajat yhtälailla puristuksissa autossa. Paikalla on muitakin, hätäkeskus lähettää partiot paikalle. Medihelin. Kiitos soitosta, he sanovat. Lopetan puhelun, pysäytän auton hetkeksi, silitän koiraani joka on autossa mukanani, hengitän syvään. Minulta pääsee melkein itku. Mitä jos olisin tullut tavallista reittiä, mitä jos auto olisikin törmännyt meihin tuossa vauhdissa? Olen kiitollinen, että olemme kunnossa.

I call 911 immediately. I turn my car towards the site of the accident and tell the guy on the line about the details. I answer countless questions. I slowly reach the scene. I’m telling it as I see it. There’s not much else left of the hood of the car, except a steaming pile of metal. You don’t even recognize it as a car anymore. It is squished between the trees and the passengers are equally squished inside the car. There are others at the scene as well. They are dispatching all units. The medevac is on the way. Thanks for calling, they say. I hang up, stop the car, pet my dog who’s in the car with me, breathe in deeply. I’m almost in tears. What if I had taken the usual route, what if the car had hit us at that terrifying speed? I’m so grateful that we are all right.

Ajan kotiin sekavin tuntein. Vastaan tulee pelastuslaitos, moottoritien yllä pörrää helikopteri. Kotona löydän tapahtuneen lehdestä. Tiistaina olin näiden kirsikankukkien alla Tukholmassa nauttimassa vapaudesta, kevään kauneudesta, auringonpaisteesta, muutaman viikon ilosta hanamin väriloistossa. Lauantaina koin tämän onnettomuuden hyvin läheltä. Ehkä tämä oli herätys. Eräänlainen opetus. Muistutus siitä, että kaikki on katoavaista. Olemme täällä vain hetken, ja jokaisesta hetkestä pitää osata nauttia. Asiat tapahtuu syystä ja mitään ei pidä ottaa itsestäänselvyytenä. Elämä on kaunista ja siitä pitää nauttia, silloin kun vielä voi.

I drive home with mixed emotions. I see the fire department on the way, I can see the medevac in the air. When I come home, I find the incident in the paper. On Tuesday I was in Stockholm, under these cherry blossoms, enjoying freedom, the beauty of spring, the sunshine, the joy of only a couple of weeks of hanami. On Saturday I got to witness this accident up close. Maybe this was a wake-up call. A lesson of sorts. A reminder that things only last for so long. We are only here for a while and we have to enjoy every second. Things happen for a reason and you shouldn’t take anything for granted. Life is beautiful and you should enjoy it as long as you still can.

Koska viimeksi elämä on ravistellut sinut hereille? Osaatko kytkeä murheet pois ja nauttia elämästä?

When was the last time life shook you awake? Can you switch off sorrow and enjoy life?