“But the Colorado Rocky Mountain high
I’ve seen it rainin’ fire in the sky
The shadow from the starlight is softer than a lullaby…

…he climbed cathedral mountains, he saw silver clouds below
He saw everything as far as you can see
And they say that he got crazy once and he tried to touch the sun
And he lost a friend but kept his memory”

 

Surullisenkuuluisa oli viimevuotisen matkamme päätös. Reitti oli tullut päätökseensä. Ja samalla myös eräs aikakausi elämässä. Matkamme viimeisinä päivinä palasimme Coloradoon, josta kuukautta aiemmin olimme lähteneetkin. Monta asiaa tuli matkalla nähtyä ja opittua, mutta ennen kaikkea tuli koettua. Ei vain maisemia, kokemuksia ja elämyksiä, vaan elämän realiteetteja. Asioita voi lykätä ja toivoa niiden paranevan kuin itsestään, mutta yleensä nämä toiveet ovat turhia. Sekin piti oppia kantapään kautta.

Infamous was the ending to our trip last year. Our route had run it’s course. And at the same time a certain period in life. During the last days of our trip, we returned to Colorado, where we had set off a month earlier. We saw and learned many things during this journey, but more than anything we experienced. Not just landscapes, sensations and thrills, but also realities of life. You can put off things and hope that they’ll improve on their own, but usually these hopes will be in vain. Sometimes you just have to learn the hard way.

Matkalla mukana ollut ystäväni oli jo pidempään kärsinyt sappivaivoista. Syynä vaivoihin oli lääkärin mukaan liian terveelliset elämäntavat. Vihersmoothiet, lehtikaalit, pinaatit ja sen sellaiset. Vaivaan oli kuitenkin lääke jota oli varattu matkaa varten reilusti mukaan. Kuukauden päätteeksi lääkkeet kävivät kuitenkin vähiin oireiden jatkuessa. Viimeisinä telttaöinämme Coloradon puolella hänen kipunsa ja paha olo vain voimistuivat. Karhuvaara-alueella yöpyessämme havahduin yöllä siihen että ystäväni pyrki teltasta ulos. Aamulla kuulin että hän oli raukka joutunut yöllä oksentamaan koko illallisen muovipussiin ja karhuja pelätessään ei ollut uskaltanut jättää sitä ulos, saati viedä sitä pimeässä jonkin matkan päässä sijaitsevaan roskikseen. Ainoa järkevä ratkaisu oli yön pimeinä tunteina ollut laittaa se telttapaikoille varattuihin karhukanistereihin. Auringon noustua hän oli vaivihkaa hipsinyt ulos, ja vienyt sen asianmukaiseen astiaan leirintäalueen laitamille.

My friend had already for a while been suffering from issues with her gallbladder. According to the doctor, the reason was excessively healthy eating habits. Green smoothies, kale, spinach and stuff like that. Fortunately there was a medication for it, which she’d brought along in ample supplies. After a month on the road however, the medication was running out as her symptoms grew stronger. During our last nights camping, the pain and discomfort worsened. As we spent a night in bear country, I awoke at night when my friend was vigorously getting out of the tent. In the morning I found out that she had been forced to throw up the previous night’s dinner into a plastic bag and fearing the bears, couldn’t bear to leave it outside, or take it all the way to the trash, which was some distance away. The only reasonable solution in the dark of night, had been to place it in the bear canister at the campsite. In the morning, she had sneaked out of the tent again and taken it to the trash.

Sappivaivat eivät suinkaan päättyneet tähän dramaattiseen yöhön. Seuraavana yönä ylen antaminen ei enää auttanut, vaan kivut sen kuin pahenivat. Aamulla Aspenglenin leirintäalueella Rocky Mountainin kansallispuiston itäpuolella, jouduin ottamaan yhteyttä bloggaajaystävään, joka oli onneksi hyvin lähellä meitä Boulderissa. Hän löysi meille nopeasti ensiavun Estes Parkista, jonne ajelimme suorilta tein.

The issues with her gallbladder didn’t end with this dramatic night. The next day vomiting didn’t help anymore, as the pain was increasing. In the morning on the east side of Rocky Mountain National Park at the Aspenglen campground, I was forced to contact my blogger friend, who was fortunately very close to us in Boulder. She quickly found us an Urgent Care in Estes Park, which was our first destination.

Lääkäriä odotellessamme piirtyi mieleen kauhukuvia lääkärilaskun loppusummasta, vakuutusongelmista, luottokortin limiitistä ties mistä. Odotimme nelinumeroista summaa, mutta selvisimme lopulta kaksinumeroisella. Huono puoli oli kuitenkin se, että Suomesta saatu lääkitys oli USA:ssa laiton. Tilalle hauskalla ja meidän kustannuksella vitsailleella lääkärisedällä ei oikeastaan ollut tarjota muuta kuin oksikodonia, eli voimakasta opioidia. Sekään ei loppupeleissä maksanut kovinkaan paljoa. Kipulääkkeiden voimin pääsimme viimein Kalliovuorilta alas ystävän luokse Boulderiin. Varsinainen Rocky Mountain High.

As we awaited the doctor we feared the worst with medical bills, problems with insurance, credit limits and who knows what. We were expecting a four digit bill, but got out of it with double digits. The downside was, that the medication gotten in Finland was deemed illegal in the US. The humorous doctor who was totally yanking our chain during the exam didn’t have other options than giving oxycodone, a very strong pain medication. It didn’t turn out to be very expensive either. The pain meds finally got us down from the Rocky Mountains to my friend’s house in Boulder. A true Rocky Mountain High.

Denverin lentokentällä keskitymme ystävän matkustusmukavuuteen hänen ollessaan voimakkasti lääkityssä tilassa. Tiedustelin lentokonehenkilökunnalta mahdollisuutta saada hänelle käytäväpaikkaa siltä varalta, että hän voisi pitkällä lennolla jälleen huonosti, mutta samalla rivillä istunut nainen kieltäytyi auttamasta millään tavalla. Noh mikäs siinä, sen kun nousisi ja antaisi nopeasti tilaa. Asetuin ikkunapaikalle ja yritin nukkua. Vartti lähdön jälkeen aloin itse voimaan huonosti. Tiedättehän sen tunteen, kun suuhun alkaa puskea sylkeä aivan liikaa ja paha olo velloo vatsassa. Ryntäsin vessaan ja oksensin. Sappivaivat eivät sentään tartu, mutta ruokamyrkytys oli silti ottanut minusta vallan. Vietin yli kymmenen tuntia vuorotellen lentokoneen lattialla kuumehoureissa ja vuorotellen kusisen vessan lattialla. Laskeuduttuamme vihdoin Suomeen, lähti ystäväni isänsä matkassa suoraan sairaalaan ja minä isäni matkassa suoraan kotiin. Hän pääsi pian leikkaukseen ja minä sain antibioottikuurin. Sen pituinen se. Jälkikäteen juttu naurattaa. Maisemat jäivät pintapuolisiksi, mutta kokemus ei. Ehkä se oli matkalle asianmukainen päätös.

At the Denver airport we concentrated on my friend’s travel needs as she was in a strongly medicated state. I was asking the flight crew about the possibility of getting her an aisle seat in case she would be ill again during the long flight, but the lady on our row refused to help us out in any way. Well as long as she’d quickly get up and let us out in case of an emergency. I got in my window seat and tried to sleep. Fifteen minutes after our departure I myself started getting sick. You know that feeling, when saliva starts filling your mouth and an evil feeling roams your insides. I ran to the bathroom and threw up. Gallstones are not contagious, but I’d gotten a serious case of food poisoning. I spent over ten hours alternating between the floor of the plane and the floor of the nasty plane bathroom in a state of shivering fever. After the plane finally landed in Finland, my friend went directly to the hospital with her father and I was taken home by my father. She soon got operated on and I got antibiotics. And that was that. In retrospect the whole thing seems ridiculous. The landscapes remained superficial, the experience not so much. Maybe it was an adequate ending to our trip.