“An individual has not started living until he can rise above the narrow confines of his individualistic concerns to the broader concerns of all humanity.”

 

Yhteiskuntamme elää mielenkiintoista ja mullistavaa aikaa. Maailma muuttuu ja me muutumme väistämättä sen mukana. Modernissa yhteiskunnassa individualismista ja massasta esiin nousemisesta on tullut jonkinlainen hyve. Vaikuttaisi siltä, että julkisuutta ja valtaa idealisoidaan, oli se sitten sosiaalisessa mediassa tai politiikassa. Tällä hetkellä tuntuu, että joko koko maailma tulee tuhoutumaan itsekkäiden ihmisten ja suurten johtajien toimesta tai vaihtoehtoisesti diktatuurit ja harvainvallat joutuvat kokemaan katkeran lopun ihmisten vihdoin herätessä todellisuuteen ja noustessa kapinaan. Tähän tarvitaan kuitenkin sitä, että toimimme yhdessä yhteisen hyvän saavuttamiseksi.

Our society is living an interesting and revolutionary times. The world is changing and we are inevitably changing with it. In our modern society being an individual and rising up from the masses has become some kind of virtue. Seems like celebrity and power are overly idealized, whether it is in social media or in politics. Right now it feels like the whole world will either perish at the hands of these selfish people and great leaders or alternatively dictatorships and oligarchies will come to a bitter end as the people finally get hit by reality and rise up in rebellion. For this we need everyone to set aside their personal differences and work together for obtaining a common goal.

Tänä viikonloppuna olen seurannut sekavin tuntein toisen kotimaani tapahtumia. Ensin perjantaina minun piti virkaanastujaisten aikaan imuroida raivoni ulos kun sanat “tombstone” ja “carnage” kaikuivat tärykalvoilleni. Pahempi kuin olin odottanut. Hymähtelin itsekseni ja siivosin kiukun voimalla. Lauantaina muistelin edellistä kertaa kun nousin ystävieni kanssa barrikadeille Alaskan pääkaupungissa, juuri ennen edellisen presidentin historiallista valintaa osoittaakseni mieltä silloista Alaskan kuvernööriä ja varapresidenttiehdokasta vastaan. Tuolloin kasvoni päätyivät Alaskan pääkaupugin lehden kanteen asti. Näin jälkikäteen kuultuna silloiset vaalipuheet ovat kovin kesyjä. Kaivoin arkistoista vanhat mielenosoituskuvat ja toivoin olevani mukana ainakin hengessä kun miljoonat vielä muidenkin etua ajattelevat amerikkalaiset kokoontuivat kaduille ympäri maataan historialliseen Women’s March on Washington -marssiin.

This weekend I have with mixed feelings been following the events in my other home country. First on Friday during the inauguration, I had to take out my anger at the vacuum cleaner as the words “tombstone” and “carnage” hit my eardrums. Worse than I had expected. I hissed to myself and kept on cleaning. On Saturday I reminisced at the last time me and my friends rose to the barricades in Alaska’s state capitol, just before the historical election of the previous president, to oppose the former Alaskan governor and vice-presidential candidate. That time my face ended up on the cover of Alaska’s capital city newspaper. In retrospect, that whole Election seems now very tame. I got out my old protest pictures and wished I could at least be present in spirit, as millions of Americans still thinking about the common good gathered on the streets of their country at the historical Women’s March on Washington.

Vuonna 2008 kantava voima protestissamme oli huoli Alaskan ympäristöstä sekä naisten ja ihmisten hyvinvoinnista ja terveydenhuollosta. Tällä kertaa huoli on paljon globaalimpi ilmiö, vaikka teemat ovatkin säilyneet likimain samoina. Ilmasto lämpenee ja ellei asioille ruveta tekemään jotain korkeammalta taholta yhteistuumin, ei voi olla varma että seuraavilla sukupolvilla on luontoa ja kauneutta mitä enää ihailla. Ja tämän huomaan ihan konkreettisesti jokaisella Alaskan vierailulla. Jäätiköt sulavat, sääilmiöt ovat outoja ja lunta ei enää riitä laskettelijoille kuten ennen.

Back in 2008 the common ideology in our protest was the concern for the Alaskan environment and women’s and people’s welfare and health care. This time the concerns are more global, despite the themes remaining the same. The climate is changing and if we don’t start doing something from a higher level of government in unity, we can’t be sure that the next generations will have nature and beauty to admire. This is something I notice every time I visit Alaska. The glaciers are melting, the weather acts strange and there isn’t enough snow for snowsports like there was before.

Denalin kansallispuisto on monelle kaukainen haave. Olen onnekseni päässyt vierailemaan puistossa kaksi kertaa, mutta vasta tällä toisella kertaa olin tarpeeksi valveutunut näkemään asioita eri kantilta ja analysoimaan omia ajatuksiani. Obaman presidenttikaudella Denalin nimi palautettiin vihdoin Mount McKinleystä alkuperäiseen muotoonsa, pitkällisen väännön jälkeen. Toivoisi, että alkuperäiskansa ja paikallliset asukkaat saisivat itse päättää oman alueensa nimistä.

Denali National Park is a distant dream for many. I have been fortunate enough to visit the park twice, but only during this second visit was I educated enough to see things from a different perspective and to analyze my own thoughts. During the Obama administration the name of Denali was finally returned to its original form from Mount McKinley after a long battle. You would hope that native people and locals would get to themselves decide about names in their own region.

Ihailimme Denalissa maisemien lisäksi myös karibuja, noita porojen villimpiä amerikkalaisia serkkuja.

We not only admired the scenery, but also caribou, those wilder American cousins of reindeer.

Toukokuun puolivälin tienoilla vain osa Denalia halkovasta tiestä oli auki. Onneksemme tie ei vielä ollut suljettu yksityisautoille, sillä varsinaisen avaamisen jälkeen tielle pääsee lähes ainoastaan busseilla. Näin pääsimme näkemään puistoa myös ominpäin päivän bussiretkien jo lakattua. Toisen yömme puistossa vietimme Savage Riverin leirintäalueella noin kolmentoista mailin matkan päässä puiston portilta.

In mid-May, only a part of the road running through the park was open. Fortunately the road hadn’t yet been closed to private vehicles, because after the official opening of the road, it would only become accessible by bus. On this way we got to see the park on our own after the day’s bus tours were over. Our second night in the park we spent at the Savage River campground about thirteen miles from the entrance to the park.

Kaikki Denaliin matkustavat haluavat tietenkin nähdä “sen korkean”, kansallispuistolle nimensä antaneen vuoren. Suurin osa joutuu kuitenkin pettymään, sillä kaksi kolmasosaa ajasta tämä maailman kolmanneksi korkein vuori on täysin pilvien peitossa ja jää useimmilta vierailijoilta kokonaan näkemättä. Ja näin kävi tosiaan itsellenikin edellisellä kerralla. Mutta miten tällä kertaa lopulta kävikään? Noh, alla olevasta kuvasta voitte nähdä kaukaisuudessa kummittelevan haamun. Niin paljon korkeammalla kuin muut, ettei sitä aluksi meinaa muuksi kuin kangastukseksi uskoa.

Everyone traveling to Denali wants to of course see “the tall one”, the mountain that gave its name to this National Park. Most travelers are however bound to be disappointed, because two thirds of the time this 3rd most prominent mountain in the world is completely covered in clouds and will remain invisible to most. That was exactly what happened to myself before. But what happened this time around? Well, in the image below you can see a ghost lurking in the distance. So much taller than everyone else, that you wouldn’t initially believe it to be anything else than a mirage.