Viime vuosi oli minulle monella tapaa vaikea. Erilaiset sairaudet piinasivat läheisiäni ja koiraani, ja vuosi sitten elämä tuntui lähes sietämättömältä. En saanut nukuttua, levättyä ja irtauduttua huolistani. Pelastukseni oli, kuten usein aiemminkin, matka Alaskaan. Oltuani Alaskassa alle viikon aloin jo huomaamaan kuinka nukuin paremmin ja kuinka huoleni alkoivat väistymään. Samoihin aikoihin aloin huomata ympärilläni merkkejä. Kutsutaan niitä vaikka taikauskoksi tai humpuukiksi, mutta lähes joka päivä tuon matkan jälkeen universumi on kertonut minulle että nyt olen oikealla polulla.

The last year was difficult for me in many ways. Different kinds of illnesses ravaged my loved ones and my dog and about a year ago my life felt almost unbearable. I wasn’t able to sleep, to rest or to disconnect from my worries. My savior was, as so many times before, a trip to Alaska. After spending less than a week there, I started noticing how I was sleeping better and how my worries started dissipating. At the same time I started noticing signs. I could call them superstition or mumbo-jumbo, but nearly every day since then, the universe has been telling me that I’m on the right path.

Ehkä tarvitsin vaikeita hetkiä, menetystä ja sydänsurua ymmärtääkseni mikä minulle on tärkeää jatkaakseni. Nyt nähdessäni minulle niin tutuksi tulleet merkit universumilta, hymyilen ja ajattelen että näin oli tarkoituskin. Ja jatkan eteenpäin.

Maybe it took the hardship, the loss and the heartache to realize what is important to me and to move on. Now as I see these signs from the universe, I smile to myself and think that this is how it’s meant to be. And continue onward on my journey.

Kesän suunnitelmissa on paluu näihin Kaakkois-Alaskan maisemiin, kuinkas muutenkaan?! Erilaiseksi tämän matkan tekee se, että tällä kertaa lähden viettämään erityistä vuosipäivää luokkakokouksen merkeissä ja saatan samalla tällätä kaupungissa erään suomalaisen ystävän kanssa, joka saapuu risteilijällä päiväksi satamaan. En voi hyvälläkään omallatunnolla suositella risteilyjä turismin muotona (tästä lisää myöhemmin), mutta ymmärrän sen olevan helpoin tapa nähdä tätä kaukaista maailman kolkkaa, ja tällä kertaa se myös tuo ihmisiä yhteen.

This summer’s plan is returning to these views of Southeast Alaska, what else?! This trip will be different in the ways that this time I will travel to celebrate a special anniversary at my high school reunion and I might also meet up in the city with a certain Finnish friend who is arriving in town for a day on a cruise ship. I can’t with good conscience recommend cruises as a form of tourism (more about this later), but I do understand it being probably the easiest way to see this remote area out in the wilderness, and this time it’ll also bring people together.

Eräänä toukokuisena päivänä viime keväänä kiipesimme vuoren huipulle. Vuoren huipulta löytyi kaksi riekkoa, ruskea ja valkoinen. Toinen alempaa löytynyt kaveri oli jo mukautunut uuteen vuodenaikaan, ja toinen oli vielä matkallaan. Minäkin olin vielä matkallani, mukanani kaksi ystävää Suomesta, jotka olivat kenties yhtä ymmällään tämän kaukaisen kolkan hienoudesta kuin minäkin olin kun sinne ensimmäisen kerran jalallani astuin.

On one afternoon in May last spring, we climbed to the top of a mountain. Atop the mountain we found two ptarmigans, one brown and one white. One had already adjusted to the new season and the other was still on its way. I was also still on my way, along with two friends from Finland, who were perhaps equally mesmerized by the beauty of this remote location as I was, when I first set foot there so many many years ago.